Ilmastopolitiikka on työllisyyspolitiikkaa

Laitaoikeisto on lanseerannut käsitteen ilmastovouhotus. On luotu kuva, että ilmastokriisistä puhuttaisiin ongelmaan nähden liikaa ja, että Suomi olisi ilmaston varjolla tekemässä etunsa vastaista politiikkaa. Kukaan poliitikoista tai asiantuntijoista ei onnistunut saamaan mediassa läpi sitä tosiasiaa, että ilmastovouhotuksen lanseeraajilla on taustalla täysin puutteellinen ja jopa vainoharhainen tilannekuva. Ilmastonmuutos ei ole mielipidekysymys.

50 eurooppalaista suuryritystä julkaisi vappuna vetoomuksensa EU:lle, jossa se vaati selkeitä toimia ilmastomuutoksen torjunnassa. Heidän taustapontimenaan oli saada varmuus, että päästöttömiin investointeihin kannattaa lähteä. On ymmärrettävä, että maailma on asettautumassa uuteen asentoon, joka vaatii mittavia investointeja. Kysymys on uudesta ekologisesta jälleenrakennuksesta fossiilisten raaka-aineiden jälkeisessä maailmassa.

Investoinnit tarkoittavat uutta työtä koko Eurooppaan. Ilmastonmuutosta vastaan vouhottavien Suomessa esimerkiksi Kotkaan suunniteltua UPM biojalostamoa nousisi eikä Myllykoskella olisi potentiaalia saada vanhoja tehtaitaan biopolttoaineiden raaka-aineiden tuottajaksi. Biopolttoaineet tulevat olemaan siirtymävaiheessa Suomen kaltaiselle valtiolle uusi tärkeä vientituote. Ilmastopolitiikka on myös työllisyyspolitiikkaa.

Ilmastodenialismiksi kutsuttua lähes uskonnollisia piirteitä sisältävän faktojen kieltämisen voi kuitenkin myös ymmärtää. Voin hyvin ymmärtää miksi esimerkiksi pienituloisesta työntekijästä tai pieneläkeläisestä tuntuu vaikealta nähdä miten hän voisi olla vastuussa kaikesta tai miksi heistä voi tuntua että puhe ilmastonmuutoksen vastaisesta työstä on syyllistävää. Näin ei saisi, eikä myöskään tarvitse olla.

Helsingin Sanomissa haastatellun ilmastoprofessori Lassi Linnasen mukaan maailman rikkain 10 prosenttia tuottaa puolet maailman päästöistä. Tämä jos mikä osoittaa, että luokkapolitiikka ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus on perusteltua nivoa yhteen ilmastonmuutoksen vastaisen kamppailun tavotteiden kanssa. Nimenomaan kaikkein etuoikeutetuimmassa asemassa olevien päästöihin vaikuttamalla voimme saavuttaa kaikkein eniten. Linnasen mukaan on täysin perusteltua kompensoida ilmastokustannuksia köyhille. Työväenliikkeen on tuotava etunenässä tätä näkökulmaa esille, sillä vapaiden markkinoiden näkymättömän käden anteliaisuuteen ja automaattiseen hyvään uskovat eivät sitä tule tekemään. Meidän on kannustettava myös työtätekevä luokka radikaalin ilmastopolitiikan taakse. Ilmastopolitiikka on myös puhdasta luokkapolitiikkaa.