Turvallisuuspoliittinen ohjelma

Turvallisuuspoliittinen ohjelma

Hyväksytty puoluevaltuuston kokouksessa 8.4.2001
Lisäksi puoluevaltuuston turvallisuuspolitiikkaan liittyvä kannanotto teesien muodossa.

1. TURVALLISUUSPOLITIIKAN SUUREN KEHITYSLINJAT
1.1. Turvallisuuspolitiikan käsitteen synty
1.2. 1800-luvun turvallisuuspoliittinen ajattelu
1.3. Turvallisuuspoliittisen ajattelun suuri murros
1.4. YK-järjestelmän perusteet
1.5. Ajautuminen kylmään sotaan
1.6. Kylmän sodan päättyminen

2. SUOMALAISEN TURVALLISUUSPOLIITTISEN AJATTELUN KEHITYS
2.1 Itsenäisen Suomen alkutaival
2.2. Jatkosodasta Paasikiven-Kekkosen linjalle
2.3. Suomen puolueettomuuspolitiikka
2.4. Turvallisuuspolitiikan käsite suomalaisessa keskustelussa

3. VASEMMISTOLIITON TURVALLISUUSPOLIITTINEN NÄKEMYS
3.1. Vakauspolitiikka
3.1.1 Yhdistyneet Kansakunnat YK
3.1.2. Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö Etyj
3.1.3 Euroopan unioni EU
3.1.4. Aseidenriisuntapolitiikka
3.2. Rauhanturvatoiminta
3.3. Puolustuspolitiikka
3.4. EU:n kriisinhallintakyvyn kehittäminen
3.5. Siviilikriisinhallinta: uusi käsite, joka edellyttää uudistuvaa ajattelua

4. TURVALLISUUSPOLITIIKAN TULEVAISUUS

1. TURVALLISUUSPOLITIIKAN SUURET KEHITYSLINJAT

1.1. Turvallisuuspolitiikan käsitteen synty

Turvallisuuspolitiikan käsite on perinteisesti liitetty valtiosuvereniteetin loukkaamattomuuteen. Kun omalla alueellaan suvereenia valtaa käyttävän valtion alue säilyisi koskemattomana tai sen koskemattomuus voitaisiin palauttaa, jos siihen on ulkopuolelta kajottu, turvallisuuspolitiikka olisi saavuttanut tavoitteensa.

Tämä perinteiseksi luonnehdittava turvallisuuspolitiikan käsittämistapa on kuitenkin itsekin verraten nuori. Se syntyi vasta modernin kansallisvaltiojärjestelmän myötä. Korostetusti puolustuksellisen luonteen ja samalla sotalaitosjärjestelmien olemassaoloa perustelevia doktriineja hallitsevan luonteen turvallisuuspolitiikka sai vasta 1900-luvulla. Aikaisemmin sotalaitoksia varsinkaan suurvalloissa ei nähty ensisijaisesti puolustuksellisesti, vaan ne olivat väline ”jatkaa politiikka toisin keinoin”.

1.2. 1800-luvun turvallisuuspoliittinen ajattelu

1800-luvun valtiollisen ajattelun keskeisiä ideoita olivat yhtäältä valtion näkeminen amoraalisena (ei siis moraalittomana, vaan ei-moraalisena) toimijana, jota ohjaa vain kylmä valtioetu, ja toisaalta palkka-armeijoiden korvaaminen asevelvollisuusjärjestelmillä. Näin syntyi kansainvälinen järjestelmä, jota valtioiden sisäisestä näkökulmasta luonnehti samanaikaisesti jokaisen ulkomaan näkeminen potentiaalisena vihollisena ja kansalaisten korkea-asteinen mobilisaatio tarvittaessa asevoiman käyttöön.

Tällaisessa järjestelmässä valtioiden välinen rauha, eli olotila jossa niiden välillä ei käyty sotaa, saattoi perustua vain sotilaalliseen tasapainoon. Rauhantilan säilyminen edellytti sen asteista molemminpuolista varustelua, että kumpikaan potentiaalisen sodan osapuoli ei voisi olla varma voitosta, jolloin ne kumpikin katsoisivat viisaimmaksi olla yrittämättäkään jatkaa politiikkaa toisin keinoin.

Kansainvälistä järjestelmää luonnollisesti mutkisti valtioiden liittoutuminen keskenään. Heikot valtiot hakivat liittoutumisesta pääsyä mukaan johonkin turvalliseen tasapainoasetelmaan, mutta liittoutuminen oli myös keino muuttaa ratkaisevasti olemassa olevaa tasapainoasetelmaa oman liittokunnan eduksi ja näin taas avata mahdollisuus politiikan jatkamiseen toisin keinoin.

1800-luvun kansainvälispoliittiseen kokonaiskuvaan kuului lisäksi , että valtiosuvereniteetti katsottiin oikeastaan vain eurooppalaisten valtioiden (tai ainakin eurooppalaisten asuttamien valtioiden, kuten USA:n) legitiimiksi ominaisuudeksi. Muun maailman eurooppalaiset valtiot olivat kolonisoineet eli saattaneet poliittisesti ja taloudellisesti eurooppalaisille emämailleen alistettuun asemaan.

1.3. Turvallisuuspoliittisen ajattelun suuri murros

Kahta maailmansotaa (1914-1918 ja 1939-1945) voidaan pitää 1800-luvun kansainvälisen järjestelmän loogisena seurauksena ja samalla tuon järjestelmän vararikkona.

Asetekniikan kehitys, sotien totalisoituminen koskemaan koko väestöä ja tämän kehityksen takia sotien järjettömiin mittoihin kasvanut tuho, joka kohdistui sekä ihmisiin, omaisuuteen että luontoon, sai ajattelevat poliitikot ja lisääntyneessä määrin myös kansalaiset kysymään, eikö epävakaalle kansainväliselle järjestelmälle voida tehdä jotakin, joka estäisi tällaisten inhimillisten katastrofien toistumisen. Aatehistoriallisesti näiden kysymysten nouseminen esiin liittyi samanaikaiseen eurooppalaisten valtioiden sisäiseen demokratian voimistumiseen ja alkavaan vakiintumiseen.

Kansainliiton perustaminen ensimmäisen maailmansodan jälkeen oli ensimmäinen voimakas ilmentymä pyrkimyksestä rakentaa uusi kansainvälinen järjestelmä, joka ei enää perustuisi korostetusti suvereenien valtioiden epävakaaseen voimatasapainoon, vaan keskinäisen riippuvuuden tunnustavaan yleismaailmalliseen sopimukseen, jonka kulmakivenä on jokaisen valtion sitoutuminen siihen, että se ei turvaudu sotilaalliseen voimaan Kansainliiton toista jäsenmaata vastaan.

Tämä merkitsi periaatteellisesti valtavaa muutosta kansainvälisen järjestelmän luonteessa. Itsepuolustus, jos maa joutuisi hyökkäyksen kohteeksi, oli edelleen sallittua, mutta hyökkäyssota muuttui kielletyksi. Kun ajatukseen uudesta kansainvälisestä järjestelmästä lisäksi kuuluivat kollektiiviset sanktiot hyökkäyssodan kiellon rikkojaa vastaan, oli periaatteessa luotu kansainvälinen järjestelmä, jonka ydinajatuksena oli kestävä rauha.

Käytännössä Kansainliitto ei lunastanut siihen kohdistuneita odotuksia. Järjestelmä ei ollut universaali; sehän oli lähinnä voittajavaltioiden luomus ja siitä jättäytyi pois tärkeitä valtioita kuten USA. Joissakin maissa nousivat valtaan väkivaltaa ihannoivien fasististen ideologioiden edustajat, jotka suhtautuvat periaatteessakin torjuvasti sellaiseen oman valtion suvereniteetista luopumiseen, joka rajoittaisi niiden mahdollisuutta jatkaa politiikkaa voimakeinoin.

Niinpä Kansainliitto oli liian heikko rakenne estämään uuden maailmansodan syttymisen, mutta se oli kuitenkin raivannut tien ja viitoittanut ne keskeiset periaatteet, joille toisen maailmansodan jälkeen rakennettiin Yhdistyneet Kansakunnat -järjestelmä eli YK erityisjärjestöineen ja liitännäisorganisaatioineen.

1.4. YK- järjestelmän perusteet

YK-järjestelmään perustuva kansainvälinen järjestys on jo yli puolivuosisataisen olemassaolonsa aikana osoittanut toimivuutensa ja välttämättömyytensä tämän päivän maailmassa. YK-organisaatioiden rakenteellisissa yksityiskohdissa ja toiminnassa on paljonkin kehittämisen tarvetta, mutta kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden näkökulmasta ne keskeiset periaatteet, joille YK-järjestelmä pohjautuu, ovat terveitä ja kansainvälinen konsensus näiden periaatteiden noudattamisen välttämättömyydestä on jatkuvasti lisääntynyt.

Kansainliittoon verrattuna, jossa siis kivijalkana oli sodan aloittamisen kielto toista jäsenvaltiota vastaan, YK-järjestelmä rakentuu keskeisesti myös kahdelle uudelle periaatteelle. Näistä toinen tunnustaa jokaisen kansakunnan oikeuden taloudelliseen ja sosiaaliseen kehitykseen ja toinen – ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen muodossa – tunnustaa yksittäisen ihmisen, kansalaisen, kaiken poliittisen vallan viimekätiseksi ja suvereeniksi lähteeksi.

Viimeksi mainitut periaatteet heijastelivat YK:n perustamisvaiheessa yhtäältä siirtomaajärjestelmän purkautumista ja toisaalta tarvetta suunnata valtiollisten järjestelmien kehitys kohti demokratiaa sekä kolonialismista vapautuvissa siirtomaissa että autoritaarisista hallinnoista irtautuvissa eurooppalaisissa teollisuusmaissa.

1.5. Ajautuminen kylmään sotaan

Vaikka toiveet uudesta rauhan ja vakaan kehityksen kaikille kansoille takaavasta kasainvälisestä järjestelmästä olivat toisen maailmansodan jälkeen korkealla, kehitys ei kaikilta osin toteutunut näiden toiveiden mukaisesti. Kaksi seikkaa osoittautui hankaliksi.

Kommunistinen järjestelmä, joka toisen maailmansodan jälkeen laajeni räjähdysmäisesti, tunnusti kansalaisoikeudet ja demokratian vain nimellisesti. Markkinatalousmaissa kommunismi koettiin tämän vuoksi uhkana paitsi talousjärjestelmälle myös demokratialle. Kommunismin kokemista sotilaallisena uhkana lisäsi se, että Itä-Euroopan maat oli alistettu kommunismille maiden ollessa sodan jälkeen miehitettyinä ja se, että näitä maita pidettiin kommunistisessa leirissä sotilaallisella pakottamisella.

Toisaalta lännessä kolonialismista vapautuvan maailman kehityseroja käytettiin häikäilemättömästi hyväksi luomalla kehitysmaiden kanssa käytävään kauppaan ja niihin tapahtuvaan sijoitustoimintaan epätasa-arvoinen uuskolonialistinen tai uusimperialistinen järjestelmä, joka useissa tapauksissa on tehnyt tyhjäksi kaikille kansoille teoriassa tunnustetun oikeuden taloudelliseen ja sosiaaliseen kehitykseen.

Nämä olivat tärkeimmät syyt siihen, että maailma ajautui yli neljän vuosikymmenen ajaksi ns. kylmään sotaan. Se merkitsi kansainvälisen järjestelmän kaksinapaisuutta USA:n ja Neuvostoliiton johtamissa kansainvälisissä leireissä ja näiden leirien järjetöntä kilpavarustelua joukkotuhoaseilla, joiden kapasiteetti riittää koko maapallon elämän moninkertaiseen hävittämiseen.

Kylmän sodan kaudella vakiintui kaksi toisilleen loogisesti vastakkaista ja keskenään kilpailevaa turvallisuuspoliittista pradigmaa eli ajattelutapaa. Yhtäältä kansojen keskinäisen riippuvuuden tunnustava YK-järjestelmä on toiminut, kehittynyt ja saavuttanut Kansainliitto-järjestelmään verrattuna kaikkialla maailmassa tunnustetun legitimiteetin. Toisaalta on ylläpidetty voimapoliittisia rakenteita, joiden ilmenemismuotoja on nähty sekä tykkivenediplomatiana että ennen kaikkea järjettömät mittasuhteet saaneena kilpavarusteluna.

1.6. Kylmän sodan päättyminen

Kylmä sota ei päättynyt – vaikka sellaisiakin tulkintoja on esitetty – Neuvostoliiton ja sen johtaman leirin tappion tunnustamiseen varustelukilpailussa, vaan kommunistisen järjestelmän sisällä tapahtuneeseen kehitykseen, joka riisti järjestelmältä sen tarvitseman legitimiteetin vähimmäismäärän. Järjestelmän uskottavuus kansalaisten omissa silmissä loppui. Se oli taloudellisesti tehoton. Se ei ollut demokraattinen, eikä se virallisesta ideologiastaan huolimatta näyttänyt myöskään tulevaisuudessa johtavan demokratiaan. Itse asiassa kommunistisen järjestelmän pönkittämiseksi oli ajauduttu yhä kauemmas demokratiasta, jonka edistäminen kuitenkin olisi ollut myös taloudellisessa mielessä kommunististen yhteiskuntien kehityksen ja säilymisen välttämätön ehto. Kylmä sota ei siis johtanut Neuvostojärjestelmän purkautumiseen, vaan Neuvostojärjestelmän purkautuminen johti kylmän sodan päättymiseen. Se avasi samalla ensimmäisen kerran mahdollisuuden myös merkittäviin aseidenriisuntasopimuksiin suurvaltojen välillä.1990-luvun alkua leimasikin suuri optimismi kansainvälisen järjestelmän kehityksen suhteen. Vihdoinkin voimapolitiikka voisi väistyä lopullisesti taka-alalle ja YK-järjestelmä kohota kansainvälisiä suhteita säätelevänä systeeminä ensisijaiseen asemaan.

Näissäkin toiveissa on petytty. YK ei ole kohonnut siihen asemaan, johon sen pitäisi kohota, vaan voimapoliittiset rakenteet hallitsevat vieläkin kansainvälistä järjestelmää. Ehkä huolestuttavin kehityspiirre YK-järjestelmän kannalta on puolustusliitto Naton itselleen varaama oikeus toimia myös ilman YK:n mandaattia maailmanpoliisina, ts. harjoittaa sotilaallista kriisinhallintaa kansainvälisen yhteisön nimissä vetoamalla humanitaarisiin perusteisiin. Jos kansainvälistä järjestelmää halutaan kehittää kaikkien kansojen ja kaikkien ihmisten tasa-arvoisuuden pohjalta, tällaista yksipuolisen toiminnan oikeutta ei voida antaa millekään maalle eikä maaryhmälle, ei edes niiden edustamien demokraattisten arvojen nimissä.

Turvallisuuspolitiikan kannalta elämme tällä hetkellä maailmassa, jossa on karkeasti ottaen kaksi suurta ongelmaryhmää. Toisen muodostavat kolonialismista vapautuneiden (ja uuskolonialismista vapautumaan pyrkivien) kehitysmaiden ongelmat. Vain harvassa tapauksessa on enää kysymys aseellisesta toiminnasta siirtomaaisäntää tai sen liittolaista vastaan. Useimmiten on kysymys kolonialismin jälkeensä jättämien nuorten valtioiden sisäisistä mielivaltaisista hallintorakenteista, jotka aiheuttavat sisällissotia. Toisen ongelmaryhmän muodostavat kommunismista vapautuneet – ja sen seurauksena ideologisia tyhjiöitä ja vakiintumattomia poliittisia kulttuureja muodostavat – siirtymävaiheen maat, joista useita leimaa hillitön ja keinoja kaihtamaton valtataistelu. Tämä on useissa tapauksissa merkinnyt sisällissotien ohella ja niiden perusteluna taantumista primitiiviseen nationalistiseen ajatteluun.

YK-keskeisen kansainvälisen järjestelmän kehittämisen kannalta toiveita herättävin piirre tämän päivän maailmassa on kansalaisyhteiskunnan kohoaminen hallitusten rinnalle merkittäväksi turvallisuuspoliittiseksi tekijäksi. Kansalaisyhteiskuntaa edustavissa järjestöissä tiedostetaan hallituksia selvemmin, että globaalit ja kestävät turvallisuusrakenteet eivät voi perustua voimapolitiikkaan, vaan ainoastaan universaaleihin ihmisoikeuksiin, demokratiaan, kansojen tasa-arvoisuuteen, sosiaaliseen ja taloudelliseen kehitykseen ja tarvittaessa mahdollisimman rauhanomaisin keinoin tapahtuvaan konfliktien ratkaisuun ja kriisien hallintaan.

2 SUOMALAISEN TURVALLISUUSPOLIITTISEN AJATTELUN KEHITYS

2.1. Itsenäisen Suomen alkutaival

Kohta itsenäistyttyään Suomi joutui Ruotsin kanssa kiistaan Ahvenanmaan asemasta. Suomi vei kiistan Kansainliiton päätettäväksi, joka ratkaisi asian Suomen hyväksi siten, että Ahvenanmaa sai samalla itsehallinnollisen maakunnan aseman Suomessa.

Ahvenanmaata koskevan kiistan ratkeaminen poisti ongelmat Suomen länsinaapurin kanssa ja lisäsi merkittävästi suomalaisten luottamusta sopimuspohjaiseen kansainväliseen järjestelmään ja Kansainliittoon kansainvälisen sopimusjärjestelmän kehittäjänä.

Turvallisuuspoliittiseksi ongelmaksi ja uhaksi koettiin kuitenkin Tarton rauhan jälkeenkin itänaapuri, ja vain vähän ymmärtämystä oli sille, että itärajan takana oli yhtä hyvät perusteet kokea Suomi turvallisuuspoliittisena uhkana. Molemmin puolin rajaa oli poliittisia ryhmiä, joiden mielikuvissa ja poliittisissa puheissa raja oli väärässä paikassa.

Maailmansotien välisenä aikana Suomen asevarustelu oli kuitenkin varsin maltillista ja Suomi noudatti virallisesti klassista puolueettomuuspolitiikkaa, mikä merkitsi rauhanaikaista liittoutumattomuutta ja ilmaistua halua pysyä lähialueilla mahdollisesti syttyvien aseellisten selkkausten ulkopuolella. Turvallisuuspoliittista räjähdysainetta sisältyi siihen, että kommunistinen puolue oli Suomessa kielletty, koska se koettiin Neuvostoliiton ”viidenneksi kolonnaksi” maan sisällä.

Toisen maailmansodan aattona Neuvostoliitto ryhtyi esittämään Suomelle Leningradin turvallisuuden takaamiseksi aluevaatimuksia osana pyrkimystään luoda koko Neuvostoliiton länsirajan käsittävä ”puskurivyöhyke”. Kun Neuvostoliitto lopulta neuvottelujen kariuduttua aloitti Suomea vastaan hyökkäyssodan, jonka tarkoituksena Terijoen hallituksen perustamisen takia näytti olevan koko maan valloitus, mitään viidettä kolonnaa ei ollut. Suomalaiset puolustautuivat talvisodassa yksimielisesti väärämielisiksi koettuja vaatimuksia ja sodan aloittajaa vastaan. Talvisodan rauhanteossa, ns. välirauhassa, Suomi kuitenkin joutui luopumaan Karjalasta.

2.2. Jatkosodasta Paasikiven-Kekkosen linjalle

Kesällä 1941 alkaneessa jatkosodassa, johon ryhtymisen teki mahdolliseksi Saksan Neuvostoliittoa vastaan aloittama sota, Suomen ensisijainen tavoite oli saada Karjala palautetuksi Suomelle. Samalla Suomi ilmoitti käyvänsä erillissotaa, joka ei perustanut liittosuhdetta maailmansodan aloittaneeseen Saksaan.

Kun taistelujen alussa menestys seurasi Suomen aseita ja sodan päämäärät laajenivat Suomen alueen ulkopuolelle, joutui väite erillissodasta varsinkin työväenliikkeessä toimineiden ihmisten silmissä yhä kyseenalaisemmaksi. Suomen linja tulkittiin virallisista vakuutteluista huolimatta liian läheiseksi yhteistyösuhteeksi Saksan kanssa.

Kriittisyys Suomen sodanaikaista politiikkaa kohtaan, jonka muotoiluun maan sosiaalidemokraattinen puolue SDP oli osallistunut hallituspuolueena, johti aselevon jälkeen vuoden 1944 lopulla SDP:n jakautumiseen ja Suomen Kansan Demokraattisen Liiton SKDL:n perustamiseen. Vaikka SKDL:n juuret olivat syvällä Suomen vanhassa työväenliikkeessä ja puolue siten luotiin edustamaan sisäpoliittisesti perinteisiä työväenliikkeen tavoitteita, voidaan silti sanoa, että syyt SKDL:n syntymiseen olivat oleellisesti ulko- ja turvallisuuspoliittisia.

Tilanne toisen maailmansodan jälkeen edellytti Suomelta ulkopoliittista uudelleen suuntautumista. Sodanaikaisen vihollisen kanssa oli rakennettava naapuriystävyydelle perustuva suhde. Uuden Neuvostoliittoa kohtaan harjoitetun ystävyyspolitiikan symbolihahmoksi kohosi ensin presidentti Paasikivi, jonka johdolla Suomi vuonna 1948 solmi Neuvostoliiton kanssa ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksen, eli ns. YYA-sopimuksen.

YYA-sopimuksesta muodostui Suomen turvallisuuspolitiikan perusratkaisu seuraaviksi neljäksi vuosikymmeneksi. Tasavallan presidenttinä, jolle Suomen perustuslakien mukaan kuului vastuu ulkopolitiikan johtamisesta, toimi vuosina 1956-1981 Urho Kekkonen. Hänestä tuli Paasikiven jälkeen uuden YYA-sopimukseen perustuneen ulkopolitiikan toteuttaja ja symbolinen takuumies.

2.3. Suomen puolueettomuuspolitiikka

YYA-sopimus edellytti kaupallisten ja kulttuuristen suhteiden tiivistämisen lisäksi Suomelta Neuvostoliiton aseellista puolustamista, mutta vain Suomen omalla maaperällä, jos Saksa tai sen kanssa liitossa oleva maa käyttäisi Suomen aluetta Neuvostoliittoa vastaan suuntautuvaan hyökkäykseen.

Sopimus oli sotilaalliselta osaltaan siinä määrin ehdollinen liittosopimus, että se jätti Suomelle mahdollisuuden harjoittaa kylmän sodan kahtia jakamassa maailmassa omaleimaista puolueettomuuspolitiikkaa. Tämä ilmeni Suomen onnistuneena integroitumisena sekä läntiseen että itäiseen kansainväliseen kauppaan ja kulttuurisuhteisiin. Turvallisuuspolitiikan ydinalueilla se ilmeni siinä, että Suomi saattoi saavuttaa tunnustetun aseman YK:n rauhanturvatoiminnassa ja YK:n instituutioiden vahvistajana.

Suomen puolueettomuuteen perustuneen turvallisuuspolitiikan merkittävimpänä saavutuksena voidaan pitää vuonna 1975 allekirjoitettua Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen päätösasiakirjaa ja sen avaamaa Etyk/Etyj-prosessia. Suomi näytteli keskeistä osaa sopimuksen ja prosessin kätilönä.

Vuoden 1975 Ety-kokousta voidaan pitää Euroopan toisen maailmansodan lopullisena rauhankokouksena, koska se vahvisti ja tunnusti olemassa olevat valtioiden rajat. Pitkällä aikavälillä vielä merkittävämpiä olivat kuitenkin sopimukseen sisältyneet ihmisoikeuspoliittiset sitoumukset. Ne antoivat voimaa kommunististen maiden sisäisille demokratiapyrkimyksille ja kohosivat merkittäväksi perustaksi 80-luvun lopun ja 90-luvun alun Ety-prosesseissa, joilla edistettiin siirtymävaiheen maiden ponnisteluja kohti demokratiaa, oikeusvaltiota ja kiinteämpää integraatiota muun Euroopan kanssa.

2.4. Turvallisuuspolitiikan käsite suomalaisessa keskustelussa

Suomessa turvallisuuspolitiikan sotilaallisesti korostuneet mielikuvakytkennät pysyivät raskaiden sotakokemusten takia voimakkaina pitkään toisen maailmansodan jälkeen. Suomen geopoliittinen asema ja sen johdosta ulkopolitiikan korostunut rooli maan turvallisuudelle toivat kuitenkin jo 60-luvulla suomalaiseen turvallisuuspolitiikka-käsitteeseen toisen ”pilarin”. Turvallisuuspolitiikan alettiin ymmärtää koostuvan puolustuspolitiikan lisäksi – ja ehkäpä ensisijaisesti – taitavasti hoidetusta ulkopolitiikasta.

Yleisessä keskustelussa tällä tavalla hahmotettu turvallisuuspolitiikka on kuitenkin jo parin vuosikymmenen ajan koettu käsitteellisesti liian kapeaksi. Ennen kaikkea se ei ota huomioon turvallisuuden monenkeskistä kansainvälistä luonnetta ja yksittäisten maiden, varsinkaan pienten maiden, turvallisuuden voimakasta riippuvuutta yleisestä kansainvälisestä kehityksestä.

Hallituksen turvallisuuspoliittinen selonteko eduskunnalle vuonna 1995 ”Turvallisuus muuttuvassa maailmassa – Suomen turvallisuuspolitiikan suuntalinjat” otti pitkän askeleen turvallisuuspolitiikan alueiden laaja-alaisen ja kokonaisvaltaisen ymmärtämisen suuntaan. Selonteossa perinteinen puolustuspolitiikka sai rinnalleen kaksi uutta kokonaisvaltaisen turvallisuuspolitiikan aluetta: kansainvälisen kriisinhallinnan ja siihen sisältyvänä rauhanturvatoiminnan sekä kansainvälisen vakauspolitiikan.

Tiiviisti asutun maapallomme taloudellisesti globalisoituneissa ja kaikkialla korkeaa teknologiaa hyödyntävissä oloissa ekologiset, lääketieteelliset, taloudelliset ja sosiaaliset ongelmat tai uhat kietoutuvat kuitenkin lähes aina niihin poliittisiin olosuhteisiin, joissa on aseellisen konfliktin mahdollisuus tai joissa valtaa (ja siis näennäistä rauhaa) ylläpidetään asevoimaan tukeutuen.

Tässä mielessä turvallisuuspolitiikkaan sisältyy nykyaikana melkein aina taloudellisia, sosiaalisia, ekologisia, lääketieteellisiä jne. ulottuvuuksia. Kansainväliseen käyttöön on viime vuosina levinnyt tämän näkökulman tiivistävä termi ”human security”, inhimillinen turvallisuus.

Turvallisuuspolitiikka voidaankin nykyisin määritellä toiminnaksi, jonka tavoitteena on edistää inhimillistä turvallisuutta ensisijaisesti kansainvälisen vakauspolitiikan ja toissijaisesti kansainvälisen kriisinhallinnan keinoin – ja oman kansakunnan näkökulmasta turvallisuuden pettäessä viime kädessä myös puolustuspoliittisin keinoin.

3 VASEMMISTOLIITON TURVALLISUUSPOLIITTINEN NÄKEMYS

3.1. Vakauspolitiikka

Vakauspolitiikka ei ole käsitteenä aivan ongelmaton. Se saattaa houkuttaa ajattelemaan ensisijaisesti kansainvälisiä voimatasapaino-malleja tai vakautta vakiintuneena yhteiskunnallisena tilana, status quona. Tällaiset mielikuvat eivät kuitenkaan enää voi edustaa sitä keskeistä, mihin kansainvälisellä vakauspolitiikalla pyritään. Kysymys on nyt yhteiskuntien ja kansainvälisen järjestelmän dynaamisesta vakaudesta tai dynaamisesta tasapainosta suunnilleen siinä merkityksessä, mihin viime vuosikymmeninä on viitattu käsitteellä kestävä kehitys.

Tällä tavalla ymmärretyllä vakauspolitiikalla on selkeä arvopohja ja siitä nouseva perspektiivi siihen, miten erilaiset etniset ryhmät, erilaiset kulttuurit ja erilaiset kansakunnat voivat elää rauhanomaisessa yhteistyössä, välttää tarpeettomia konflikteja ja välttää väkivaltaan turvautumista keskinäisten erimielisyyksiensä ratkaisemisessa. Arvopohjan muodostaa maapallon kaikkien ihmisten yhtäläisten ihmisoikeuksien kunnioittaminen.

1900-luvun maailmassa, jossa korkea-asteinen ja jatkuvasti kehittyvä teknologia levittäytyi kaikkialle maailmassa, jossa reaaliaikaiset liikenne- ja tietoliikenneyhteydet poistivat välimatkojen aikaisemmin eristävän merkityksen, jossa uuden teknologian omaksuminen ja hallinta nostivat kaikkialla esiin korkeatasoisen koulutuksen ja sivistyksen vaatimukset ja jossa kaikkien ulottuvilla oleva monipuolinen joukkotiedotus poisti aikaisempien aikojen eristyneisyyden ja tietämättömyyden, kaikkien ihmisten yhtäläisten ihmisoikeuksien kunnioittamisen vaatimus on konkretisoitunut vaatimuksiksi kaikille ihmisille kuuluvista kansalais- ja poliittisista oikeuksista ja kaikille kuuluvista sosiaalisista oikeuksista. Tämä tietoisuus on nopeasti muuttunut yleismaailmalliseksi.

Globaalisesti katsoen kehityksen suunta on selvä. Kaikkialla maailmassa kehitys kulkee kohti demokraattisia hallintojärjestelmiä, koska vain ne perustuvat ihmisten yhtäläisille kansalais- ja poliittisille oikeuksille ja koska vain ne voivat taata myös ihmisten tasa-arvoisen osallistumisen omien sosiaalisten oikeuksiensa määrittelemiseen, tavoittelemiseen ja puolustamiseen.

Tätä kehitystä ei voi ymmärtää kansallisvaltioiden erillisistä historiallisista kehitystaustoista käsin erillisinä kansallisina kehityshistorioina, vaan kehitys on yleismaailmallista, ”verkottunutta”. Tätä ilmentää ennen kaikkea se, että jo satakunta vuotta sitten alettiin kehittää pysyviä kansainvälisiä järjestöjä luomaan kansainvälisiä normeja sekä ihmisoikeuksien realisoimiseksi että kansainvälisen käyttäytymisen pelisäännöiksi. Tänä päivänä globaali kansainvälinen sääntely tunnustetaan realiteetiksi lähes kaikilla elämänaloilla. Tätä uutta monipuolisen keskinäisen riippuvuuden tunnustavaa tilannetta ja globaalihallinnon tarvetta kuvaamaan on syntynyt käsite ”global governance”.

3.1.1. Yhdistyneet Kansakunnat YK

YK:ta voidaan kuvata jatkuvasti työskenteleväksi globaaliksi neuvottelukoneistoksi, joka tuottaa kansainvälisiä sopimuksia mitä erilaisimmilta aloilta. ”Sopimuskone” ei ole kuitenkaan YK:n koko kuva. Se tuottaa ja hallinnoi myös ”palveluja” ennen kaikkea rauhanturvatoiminnan ja kehitysyhteistyön alueilla.

YK:n tarkoitus on ylläpitää kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta, edistää sellaisia kansakuntien välisiä ystävällisiä suhteita, jotka perustuvat kansakuntien yhtäläisien oikeuksien ja itsemääräämisoikeuden kunnioitukselle, edistää jäsenmaiden sosiaalista, taloudellista ja kulttuurista kehitystä, edistää ihmisoikeuksien kunnioittamista ja kansalaisten perusvapauksia ja toimia kaikkia näitä päämääriä edistävien kansainvälisten toimien koordinaatiokeskuksena.

YK:n periaatetasolla tärkeimmät sopimukset ovat peruskirja (vuodelta 1945), ihmisoikeuksien kansainvälinen julistus (vuodelta 1948) sekä sopimus taloudellisista, sosiaalisista ja kulttuurisista oikeuksista ja sopimus kansalais- ja poliittisista oikeuksista (molemmat viimeksi mainitut sopimukset vuodelta 1966). Näiden sopimusten tavoitteita on konkretisoitu ja yksityiskohtia täsmennetty myöhemmin lukuisilla uusilla sopimuksilla.

Suomi on YK:n jäsenmaa vuodesta 1955. Varsinkin kylmän sodan aikana Suomessa ymmärrettiin laajasti YK:n turvallisuuspoliittinen arvo, ja tämän mukaisesti YK, YK:n eri aloilla tekemä työ ja YK:n tukeminen suomalaisin voimavaroin nauttivat yleistä arvostusta. Voidaan kuitenkin sanoa, että kylmän sodan aikainen YK-myönteisyys perustui korostetusti kansallisiin turvallisuustarpeisiin.

Viime vuosien eurooppalaisissa turvallisuuspoliittisissa keskusteluissa on tapahtunut taantuminen yhteistyövaraisista (ja YK-keskeisistä) turvallisuuskonsepteista korostetummin asevaraisen turvallisuuden ajattelutapoihin. Tämä on heijastunut mm. siinä, että paljon vähemmän on keskusteltu laajentuvan ja tiivistyvän Euroopan unionin (EU:n) toiminnan sovittamisesta YK:n keskeisesti edustamaan global governance -viitekehykseen kuin EU:n ulko- ja turvallisuuspoliittisen toiminnan yhteensovittamisesta puolustusliitto Naton rakenteisiin.

Sama kehitys on ollut havaittavissa myös Suomessa. Tämän vuoksi Vasemmistoliiton keskeinen turvallisuuspoliittinen tavoite on lisätä suomalaisessa yhteiskunnassa YK:n tunnettuutta ja sen nauttimaa arvovaltaa.

YK-järjestelmä, johon varsinaisen YK:n lisäksi kuuluvat mm. Haagin kansainvälinen tuomioistuin, lapsijärjestö UNICEF, kehitysohjelma UNDP, ympäristöohjelma UNEP, pakolaisjärjestöt UNRWA ja UNHCR, aseidenriisuntainstituutti UNIDIR, lukuisia muita kehitysohjelmia, sekä mm. erityisjärjestöt ILO eli Kansainvälinen työjärjestö, ruoka- ja maatalousjärjestö FAO, tiede- ja kulttuurijärjestö UNESCO, siviili-ilmailujärjestö ICAO, maailman terveysjärjestö WHO, Maailmanpankkiryhmä, Kansainvälinen valuuttarahasto, kansainvälinen atomienergiakomissio IAEA, ja maailman kauppajärjestö WTO, muodostaa kestävän perustan yhteiskuntien ja kansainvälisen järjestelmän rauhanomaiselle kehittämiselle eli globaalille vakauspolitiikalle.

YK-järjestelmän ongelma on, että jotkut sen osat, erityisesti taloudelliset järjestöt Maailmanpankki, Kansainvälinen kehitysrahasto ja Maailman kauppajärjestö WTO ovat vain löyhästi YK:n ohjattavissa ja niiden toimintaa hallitsevat vahvat kansantaloudet. YK-järjestelmää voidaan tulevaisuudessakin kehittää vain laajan kansainvälisen konsensuksen pohjalta. Järjestelmän demokratisoiminen edellyttäisi kuitenkin koko järjestelmän tiiviimpää yhteistyötä ja YK:n yleiskokouksen suurempaa ohjausta. Lisäksi kokonaan järjestelmän ulkopuolella on sellaisia merkittäviä globaaleita toimijoita kuin ryhmä G7/G8. Tällaisten toimijoiden saaminen lähempään yhteistyöhän YK:n kanssa voi toteutua vain, jos YK-järjestelmä on vahva. Se puolestaan voi toteutua vain, jos YK saa edistyksellisiltä hallituksilta ja kansalaisyhteiskunnalta voimakkaan tuen.

3.1.2. Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö Etyj

Ety-järjestön historia alkaa 1970-luvun alkupuolelta, jolloin ryhdyttiin valmistelemaan Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen aikaansaamista. Suomi näki tämän prosessin edistämisessä sekä mahdollisuuden parantaa omaa kansainvälistä asemaansa että samanaikaisesti edistää merkittävällä tavalla koko Euroopan vakautta. Puolueettomuuspolitiikkaa harjoittavana maana Suomi katsottiin kokoukselle sopivaksi isäntämaaksi. Ety-prosessin ensimmäinen suuri saavutus olikin Helsingin kokous vuonna 1975 ja siinä kokouksessa hyväksytty päätösasiakirja (Helsinki Final Act).

Tunnustaessaan Euroopan silloiset rajat Ety-kokous merkitsi itse asiassa toisen maailmansodan lopullista rauhankokousta. Neuvostoliiton, Varsovan puolustusliiton ja taloudellisen yhteistyöjärjestö SEV:in hajotessa Ety-organisaatio osoitti jälleen tarpeellisuutensa. 1980/90-lukujen vaihteessa Ety-prosessin puitteissa pidettiin useita kokouksia, joissa sovittiin yhteisistä eurooppalaista yhteiskuntaelämää ohjaavista normeista. Nämä koskivat keskeisesti demokratiaa, oikeusvaltiota, ihmisoikeuksia ja sosiaalisia oikeuksia, joista siis Ety-prosessin puitteissa on muodostettu yhteinen ja poliittisesti velvoittava käsitys Länsi-Euroopan, USA:n ja Kanadan sekä Itä- ja Keski-Euroopan, Venäjän ja kaikkien entisestä Neuvostoliitosta muodostettujen uusien valtioiden kesken.

Ety-prosessi vakiinnutettiin 90-luvun alussa Ety-järjestöksi (Etyj), joka on pääasiassa keskittynyt ihmisoikeusolojen kehittämiseen ns. siirtymävaiheen maissa. Etyj tekee näissä asioissa arvokasta työtä, mutta Vasemmistoliiton mielestä Etyj:iin sisältyy paljon laajempia yhteistyömahdollisuuksia kuin mihin järjestöä tällä hetkellä käytetään. Vasemmistoliiton mielestä Etyjille tulisi siinä laajassa Euroopassa, jota se ainoana alueellisena kansainvälisenä järjestönä edustaa kokonaisuudessaan, luoda vahva rooli esim. rauhanturvatoiminnassa. Mikään ei estäisi kehittämästä Etyj:iä myös taloudellisen yhteistyön järjestönä.

3.1.3. Euroopan unioni EU

Suomen liittymistä EU:n jäseneksi vuoden 1995 alusta perustelivat taloudellisten tavoitteiden ohella myös vakauspoliittiset tavoitteet, ehkäpä ensisijaisesti. Euroopan unionin tavoitteena on lähentämällä jäsenmaiden kansantalouksia, luomalla suuri yhteismarkkina-alue ja luomalla yhteinen valuutta-alue rakentaa vahva ja vakaaseen kasvuun pystyvä eurooppalainen talousalue.

Euroopan yhteismarkkinoiden perustaminen toisen maailmansodan jälkeen tähtäsi sellaisen eurooppalaisen turvallisuusalueen synnyttämiseen, jossa alueen jäsenmaiden väliset sodat eivät enää olisi mahdollisia. Tämä tavoite voidaan sanoa saavutetun varsin pian ja varsin täydellisesti. Yhteismarkkinoiden muuttumisella kiinteämmäksi unioniksi ja unionin laajenemisella ei enää olekaan ollut samanlaisia tavoitteita jäsenmaiden välisten suhteiden järjestämisen suhteen.

EU on koko tähänastisen historiansa ajan ollut siviiliyhteistyön yhteisö ilman minkäänlaista sotilaallista ulottuvuutta. Länsi-Euroopan sotilaallista yhteistyötä varten luotiin sodan jälkeen Länsi-Euroopan liitto WEU, joka kuitenkin jäi lähinnä paperijärjestöksi, koska eurooppalaisten valtioiden sotilaallisista turvallisuustarpeista on vastannut Pohjois-Atlantin sopimusjärjestö Nato, jonka tärkein jäsenmaa on USA.

Turvallisuuspoliittisesti arvioiden EU:n vahvuus on sen siviiliyhteistyöhön perustuva historia. Tämä pätee EU:n suhteen sekä sisäisesti että ulkoisesti. Tämän vuoksi EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikalle ei pitäisi tulevaisuudessakaan antaa sellaista aseellista puolustusulottuvuutta, jonka voitaisiin tulkita viittaavan aikomukseen turvautua voimapolitiikkaan. Tämä tavoite ei kuitenkaan sulje pois kriisinhallintaan ja rauhanturvatoimintaan tähtäävän yhteisen sotilaallisen valmiuden rakentamista.

Erittäin oleellista kansainvälisen vakauden kannalta on se, millaiseksi toimijaksi EU muodostuu suhteessa ulkomaailmaan. Taloudellisesti itsekäs, ahne ja protektionistisesti suojautuva Euroopan linnoitus EU, Fortress Europe, olisi maailman epävakautta lisäävä tekijä. Turvallisuus- ja vakauspolitiikan kannalta paras Eurooppa on sellainen, joka tukee mahdollisimman tehokkaasti YK:ta ja niitä universaaleja arvoja, joiden varaan YK:n toiminta on perustettu. Sen vuoksi juuri tämän näkökulman tuleekin olla se peruste, jolla EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehittämistä arvioidaan ja jonka perusteella voidaan arvioida myös EU:n yleisempää merkitystä kansainvälisen vakauden ja kestävän kehityksen edistäjänä.

Turvallisuuspoliittisesti oleellisen tärkeä kysymys on Euroopan unionin vireillä oleva laajentuminen. EU:n laajeneminen lisää oleellisesti koko maanosan vakautta. Laajentumispolitiikan kiinteänä liitännäisenä täytyy kuitenkin olla sellainen suhteiden järjestäminen laajentuvan EU:n ulkopuolelle jääviin maihin, ennen muuta Venäjään, että ne voivat kokea yhteistyön laajentuvan EU-alueen kanssa omien taloudellisten, kulttuuristen ja turvallisuuspoliittisten tavoitteidensa kannalta mielekkäänä.

3.1.4. Aseidenriisuntapolitiikka

Tämän päivän maailmassa kansainvälisen aseidenriisuntapolitiikan voidaan nähdä kehittyneen tärkeäksi osaksi vakauspolitiikkaa. Tämä ilmaistaan esim. puhumalla luottamusta lisäävistä toimista. Joissakin tapauksissa, kuten korostetusti maamiinojen tai pienaseiden kaupan kiellolla, jo solmituilla tai vasta tavoitteena olevilla aseidenriisuntasopimuksilla on myös välittömiä humanitaarisia perusteita.

Joukkotuhoaseiden kieltämisessä on edistytty sikäli, että kohtuullisen pitävät sopimuksen kemiallisen ja bakteorologisen sodankäynnin kiellosta on saatu solmituiksi. Ydinaseen leviämisen estämiseen tähtäävässä ns. ydinsulkusopimuksessa (joka solmittiin alunperin vuonna 1968) ydinasevaltiot ovat sitoutuneet työskentelemään myös täydellisen ydinaseriisunnan ja täydellisen ydinaseen käytön kiellon aikaan saamiseksi. Toistaiseksi edistyminen tämän tavoitteen suunnassa on ollut vähäistä ja hidasta. Ydinaseuhka varjostaa edelleen koko ihmiskuntaa.

Kaikenlaisen asekaupan kansainvälinen kontrolli ja esimerkiksi pienaseiden kaupan tehokas rajoittaminen ovat myös aseidenriisuntakysymyksiä, joissa saavutetut edistysaskeleet ovat toistaiseksi varsin vähäisiä.

Vasemmistoliitto edellyttää, että Suomi lisää ponnistelujaan ja on aloitteellinen edistääkseen kansainvälisten aseidenriisunta- ja aseidenvalvontasopimusten syntymistä.

3.2. Rauhanturvatoiminta

Kansainvälisen rauhanturvatoiminnan merkitys on viimeisen viiden vuosikymmenen aikana kasvanut jatkuvasti samalla kun rauhanturvaoperaatioiden määrä ja niihin osallistuvien joukkojen määrä on jatkuvasti lisääntynyt. Rauhanturvatoiminta lähti liikkeelle lähes puhtaasti sotilaallisena läsnäolona kahden kiistelevän osapuolen välillä. Läsnäololle oli selvät pelisäännöt. Molempien osapuolten oli hyväksyttävä rauhanturvaajien läsnäolo ja nämä saisivat turvautua asevoimaan vain itsepuolustustarkoituksessa. Rauhanturvaajien lähettäminen perustui YK:n välitykseen ja toteutettiin YK:n turvallisuusneuvoston päätöksellä.

Rauhanturvatoiminnan voi sanoa saaneen alkunsa tarpeesta rajoittaa aseellinen konflikti mahdollisimman paikalliseksi ja estää sodan laajeneminen ja siten suursodan vaara. Tämän tavoitteen rinnalla rauhanturvatoiminnan tarkoituksena on luonnollisesti ollut estää tai ainakin rajoittaa aseellisen konfliktin siviiliväestöön kohdistama tuho mahdollisimman vähäiseksi ja palauttaa tai luoda rauhanomaisen elämän edellytykset kriisialueen väestölle.

Vuosikymmenten mittaa rauhanturvaoperaatioita on ollut tarve monipuolistaa siviiliosaamisella, joka on koskenut monia asioita ravinnon saannin turvaamisesta lukutaitokampanjoihin ja taloudellisista kehitysohjelmista demokraattisen hallinnon koulutuskampanjoihin. Tälle rinnakkainen kehitys on ollut kansalaisyhteiskunnan avustusjärjestöjen panoksen lisääntyminen ja niiden merkityksen kasvu.

Toteutettuja rauhanturvaoperaatioita analysoimalla on helppo päätyä johtopäätökseen, että monilta sotilaallisten konfliktien uhreilta olisi vältytty, jos kansainvälinen interventio (väliintulo) olisi toteutettu aikaisemmin. Sellainen olisi edellyttänyt alueen poliittisten ongelmien tiedostamista ja kehityksen tuntemista, ja väliintulo olisi voinut tapahtua vain ei-sotilaallisesti. Tällaisen analyysin perusteella tavoitteeksi on esitetty, että rauhanturvatoiminnassa pitäisi erityisesti kehittää varhaisvaroitus- (early warning) järjestelmiä ja pyrkiä pikemminkin väkivaltaisten konfliktien ennalta ehkäisyyn (conflict prevention) kuin päästää tilanteet niin pitkälle, että mahdollisuudeksi jää vain turvautuminen sotilaalliseen kriisin hallintaan (military crisis management).

Perinteisestä rauhanturvatoiminnasta, joka on perustunut lähinnä sotilasammattitaidon jalostamiseen ja kehittämiseen, on jo viiden vuosikymmenen kokemus ja osaaminen. Näitä taitoja tullaan välttämättä tarvitsemaan tulevaisuudessakin. Varhaisvaroitus- ja konfliktien torjunta-toimintaa varten maailmassa ei kuitenkaan vielä ole kunnollisia rakenteita, vaikka tarvittavaa siviiliammattitaitoa löytyykin yksittäisistä pisteistä, kuten tutkimuslaitoksista, yliopistoista, kansalaisjärjestöistä, valtion ja kuntien siviilihallinnosta ja yksityisistä yrityksistä runsaasti. Tämä toiminta edellyttää lähteäkseen kunnolla liikkeelle osaamisen organisointia ja verkottamista sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla. Koordinaatiokeskuksena tässäkin toiminnassa voi luontevasti toimia vain YK, jonka organisaatiota tulisi tätä tarkoitusta varten kehittää.

YK:n pääsihteeri Kofi Annan asetti viime vuoden (2000) alkupuolella työryhmän, jonka tehtävänä oli arvioida YK:n rauhanturvatoimintaa ja tehdä ehdotuksia sen kehittämiseksi. Tämän ns. Brahimin työryhmän raportti valmistui vuoden lopulla. Raportti sisältää joukon täsmällisiä ja konkreettisia ehdotuksia, joiden toteuttamiseksi pääsihteeri on vedonnut kaikkien YK:n jäsenmaiden hallitukseen. Vasemmistoliitto pitää erittäin tärkeänä, että Suomen hallitus antaa pääsihteerille kaiken mahdollisen tukensa YK:n rauhanturvatoiminnan kehittämisessä.

3.3. Puolustuspolitiikka

Suomi ylläpitää kansallista puolustusta varten jokaisen miespuolisen kansalaisen asevelvollisuuteen perustuvaa armeijaa. Toisen maailmansodan aikana Suomi oli yksi harvoja Euroopan maita, jota ei miehitetty. Siitä, samoin kuin maan itsenäisyyden säilymisestä suomalaiset tuntevat oikeutetusti kiitollisuutta puolustusvoimia kohtaan. Tämä on perusta Suomen puolustusvoimien vieläkin suurelle suosiolle ja suomalaisten vahvalle maanpuolustustahdolle.

Jo kuusikymmenluvun sotilasstrategisissa uhka-analyyseissa alettiin esittää julkisia arvioita, että Suomea ei uhkaa sotilaallinen maahantunkeutuminen muutoin kuin mahdollisen suursodan syttyessä. Sellaisen mahdollisuus on sittemmin toistetuissa uhka-analyyseissa todettu jatkuvasti vähäiseksi. Viimeisen kahden vuosikymmenen kehitys on tehnyt Eurooppalaisen sodan mahdollisuuden – ainakin näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa – lähes olemattomaksi.

Kansainvälisissä vertailuissa Suomen puolustuslaitoksen ylläpitämiseen käyttämä kansantulo-osuus on vähäinen, mikä on ollut ja on hyvin sopusoinnussa Suomen harjoittaman puolueettomuuspolitiikan ja aktiivisesti kansainvälisiä rauhanrakenteita vahvistamaan pyrkivän roolin kanssa.

Varusmieskoulutuksen rinnalle puolustusvoimien merkittäväksi rauhanaikaiseksi tehtäväksi on noussut suomalaisten sotilasammattitaidollisen osaamisen tarjoaminen kansainvälisiin rauhanturvatehtäviin ja suomalaisten yksiköiden varustaminen tällaisiin operaatioihin. Tämä on johtamassa nyttemmin uuteen lainsäädäntöön, jonka mukaan YK:n rauhanturvatoimintaan osallistuminen katsotaan puolustusvoimien lakisääteiseksi tehtäväksi. Puolustusvoimien kantahenkilöstön ja erikseen palkattavan miehistön osallistuminen kansainvälisiin tehtäviin jää kuitenkin edelleen vapaaehtoisuuden pohjalle.

Tätä puolustuslaitoksen aseman kehitystä jouduttaa EU:n Helsingissä vuonna1999 tekemä päätös perustaa kriisinhallintaa varten noin 50.000 miehen vahvuinen valmiusjoukko. Puolustusvoimien tehtävänkuvan kehittämistä siten, että siihen sisältyy osallistuminen kansainväliseen rauhanturvatoimintaan, on pidettävä luonnollisena ja myönteisenä kehityksenä, vaikka samaan aikaan kansainvälistä rauhanturvatoimintaa kehittämällä tuleekin pyrkiä siihen, että kansainvälisissä interventioissa tarve turvautua sotilaalliseen osaamiseen vähenee. Näin kehittyvistä tehtävistä selviämiseen puolustusvoimien nykyinen määrärahataso on myös täysin riittävä.

Kylmän sodan päätyttyä ja Suomen vapauduttua Neuvostoliiton kanssa olleesta YYA-sopimuksesta maahamme on syntynyt ajoittain äänekäs vähemmistömielipide, jonka mukaan Suomen tulisi luopua sotilaallisesta liittoutumattomuudestaan ja hakea puolustusliitto Naton jäsenyyttä. Osittain tällaisen mielipiteen olemassa olo heijastelee Euroopassa yleistä asevaraisen turvallisuusajattelun voimistumista, joka on johtunut ainakin suurelta osin julkisuudessa pitkään jatkuneesta keskustelusta Naton ja laajentuvan EU:n turvallisuuspolitiikan yhteensovittamisesta. Suurimmalta osalta ”kaipuu Natoon” lienee kuitenkin eräänlainen heijastuma tai vastavaikutus Suomen YYA-ajan aikana koetusta turvallisuuspoliittisesta itsenäisyyden puutteesta.

Viileässä analyysissa Suomen liittyminen Natoon ei tarjoa maallemme mitään turvallisuuslisää, mutta sen sijaan Suomi menettäisi sen kansainvälisen ja globaalin turvallisuuden edistämisessä erinomaisen hyvin toimineen ja tulevaisuudessakin funktionaalisen aseman, jonka maan sotilaallinen liittoutumattomuus ja puolueettomuuspolitiikka ovat sille tarjonneet. Tämän takia Vasemmistoliitto pitää tärkeänä, että Suomi säilyttää sotilaallisesti liittoutumattoman asemansa myös tulevaisuudessa.

Niiltä osin kuin Naton rakenteita on kehitetty käytettäväksi hyväksi myös kansainvälisessä rauhanturvatoiminnassa, Suomi on järjestänyt yhteistyösuhteensa Naton kanssa. Tämän yhteistyön kehittämiselle ei myöskään ole mitään esteitä, ellei Nato omaksu yksipuolista maailmanpoliisin roolia ja pilaa mahdollisuuksiaan toimia uskottavalla ja yleismaailmallisesti hyväksyttävällä tavalla rauhanturvatoiminnassa.

3.4. EU:n kriisinhallintakyvyn kehittäminen

Euroopan Unionin Helsingin huippukokouksessa vuoden 1999 joulukuussa EU:lle päätettiin luoda sotilaallinen kriisinhallintavalmius, jonka mukaisesti EU:n tulee kyetä kahdessa kuukaudessa mobilisoimaan enimmillään 60.000 miehen vahvuinen joukko suorittamaan kriisinhallintatehtävää Euroopassa tai sen lähiympäristössä.

Samassa kokouksessa päätettiin, että EU:lle luodaan sotilaallisen kriisinhallintavalmiuden rinnalle valmiudet myös siviilikriisinhallintaan.

Molempia päätöksiä voidaan pitää Suomen ja Ruotsin EU:ssa edustaman turvallisuuspoliittisen ajattelun positiivisina saavutuksina. Vuosi Helsingin huippukokouksen jälkeen voitiin todeta Helsingin päätösten sotilaallisen kriisinhallintavalmiuden osalta tulleen toteutetuiksi ja valmistelun siviilikriisinhallintavalmiuksienkin osalta lähteneen käyntiin.

Nämä päätökset ja niiden toteuttaminen asettanevat pisteen EU-maissa koko 1990-luvun jälkipuoliskon velloneelle keskustelulle Euroopan ns. uudesta turvallisuusarkkitehtuurista. Tämän keskustelun – tosin ilmeisen tarkoittamaton – vaikutus on ollut pikemminkin turvallisuuden tunteen väheneminen kuin sen lisääntyminen Euroopan kansojen keskuudessa.

Syventyvän yhdentymisen näkökulmasta oli loogista, että EU:ssa päätettiin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan (YUTP) kehittämisestä. Vaikka sanamuodot jättivät toivomisen varaa, lienee ollut melko loogista sekin, että unionille päätettiin kehittää YUTP:n osaksi myös yhteinen puolustuspolitiikka, johon saattaisi tulevaisuudessa sisältyä myös yhteinen puolustus. Yhteisestä puolustuksesta (defense) käydyssä vilkkaassa keskustelussa on todettu, että eurooppalaisessa keskustelussa defence-sanalla on laajempi merkitys kuin suomen kielessä; että se pitää sisällään luontevasti esim. pelkästään kriisinhallinnan. Suomessa puolustus-sana on liitetty yleensä WEU:n ja Naton 5. pykäliin, joissa näiden liittojen jäsenvaltiot sitoutuvat yhteiseen sotilaalliseen puolustukseen sellaisessa tapauksessa, jos jokin liittokunnan maa joutuu sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi. Vasemmistoliiton mielestä EU:lle ei tule kehittää yhteistä puolustusta tässä merkityksessä.

Balkanin sodat ja mm. Naton kasvava rooli niissä nostivat nimenomaan yhteisen eurooppalaisen puolustuksen monien poliitikkojen ja laajojen kansalaispiirien ajatuksissa keskeiseen asemaan. Mitä tehdä vanhalle länsi-eurooppalaiselle puolustusliitto WEU:lle, joka Naton kehittymisen takia oli aikanaan jäänyt varsin vaatimattomaksi järjestöksi? WEU oli kuitenkin eurooppalainen puolustusliitto; pitäisikö se sisällyttää keskinäisine puolustusvelvoitteineen EU:hun? Mitä tämä puolestaan merkitsisi Naton edustaman atlanttisen turvallisuusyhteistyön kannalta, olivathan useat EU-maat Naton jäseniä? Nämä ja monet muut samankaltaiset kysymykset ja niistä käyty sekava keskustelu velloivat useita vuosia EU:maissa. Helsingin huippukokouksen päätökset selkeyttivät tilanteen. WEU:n kaikki operatiiviset toiminnot on siirretty EU:lle, mutta WEU:ta ei ole lakkautettu. Jäsenmaidensa osalta WEU ikään kuin säilöö järjestön sopimuskauden loppuun eli vuoteen 2005 asti keskinäisen puolustusvelvoitteen, joka WEU:n jäsenmailla kuitenkin on myös Naton jäseninä. Ratkaisu mahdollistaa EU:n liittoutumattomien maiden täydellisen mukana olon EU-maiden sotilaallisen yhteistyövalmiuden kehittämisessä – joka siis tähtää kriisinhallintavalmiuden ylläpitämiseen – vetämättä liittoutumattomia maita yhteiseen puolustukseen. Yhteisen puolustuksen järjestöksi jää Nato. Samalla kumppanuusohjelmat (PfP) tekevät Natosta EU-maita, USA:ta ja Kanadaa huomattavasti laajemman yhteistyöorganisaation rauhanturvatoiminnan valmiuksien kehittämisessä.

Euroopan ns. turvallisuusarkkitehtuurin voidaan nyt sanoa olevan valmis. Pyrkimys luoda Euroopalle itsenäinen Natosta riippumaton puolustus olisi ollut pikemminkin kansainvälistä vakautta horjuttava kuin sitä lisäävä hanke. Tämä pyrkimys on nyt torjuttu. Samalla ratkaisu luo edellytykset EU:n ja USA:n kehittyvälle yhteistyölle sotilaallisessa kriisinhallinnassa Nato-rakenteisiin tukeutuen ja mahdollistaa tähän yhteistyöhön mukaan tulon kaikille Etyj-maille PfP-ohjelmien puitteissa. EU:n oman kriisinhallintavalmiuden kehittäminen merkitsee epäilemättä EU:n poliittisen painoarvon lisääntymistä tässä rakenteessa silloin kun kriisinhallintaoperaatioita suunnitellaan ja niistä päätetään.

Kehittyvän ja keskinäistä riippuvuutta korostavan yhteistyövaraisen turvallisuusajattelun näkökulmasta sotilaallisen voiman käyttö – jopa pelkästään sen olemassa olo – on aina ongelmallista. Tämän takia Natoon perimmältään nojaavan kriisinhallintarakenteen kehittäminen siten, että USA ei ole siinä yksin hallitsevassa asemassa, vaan sen rinnalla EU ottaa suhteellisen osansa vastuusta, merkitsee tämän rakenteen toiminnan ennustettavuuden, vastuullisuuden ja turvallisuuden lisääntymistä.

Helsingin päätös aloittaa EU:n siviilikriisinhallintakapasiteetin rakentaminen osoittaa, että EU-maissa on lisääntyvää valmiutta tarkastella kriisejä entistä laaja-alaisemmin sosiaalisina, taloudellisina ja poliittisina kehitysprosesseina, joiden hallinnan ongelmaakin tulee lähestyä ensisijaisesti siviilityökaluin: diplomatian, kehitysyhteistyön, taloudellisen kehittämisen, koulutuksen jne. keinoin. Siviilikriisinhallintaa ei siis tule nähdä vain sotilaallisen kriisinhallinnan oheistoiminnaksi, jota suorittavat esim. palo- ja pelastustoimi tai poliisi. Kriisinhallinta tulee nähdä ensisijaisesti ja pääosiltaan siviilioperaatioiksi, joita täydentämään tarvitaan joskus sotilasammatillista osaamista. Tämä näkemistapa kriisihallintaan on mahdollinen, jos sen tavoitteena aina nähdään kriiseihin ajautumassa olevien yhteisöjen tai niihin jo joutuneiden yhteisöjen autonomian ja demokraattisen toimintakyvyn kehittäminen tai palauttaminen ja näiden yhteisöjen kehittäminen niiden kyvyssä tulla toimeen yhteistyövaraisesti moniyhteisöisessä maailmassa. Vasemmistoliiton mielestä juuri tämän näkemistavan on hallittava kaikkea kriisinhallinta-ajattelua.

Kansainvälinen järjestelmä perustuu suvereenien valtioiden yhteistyölle. Emme näe, että valtiosuvereniteetti kansainvälisen järjestelmän lähtökohtana olisi väistymässä tai että sellaisen vaatiminen edes olisi mielekästä. Kansainvälisin sopimuksin ja liitoin valtiot joka tapauksessa luovuttavat jatkuvasti eri alueilla suvereniteettiaan kansainvälisille järjestöille tai ylikansallisille liitoille käyttääkseen sitten niiden jäseninä suvereniteettiaan yhteistyössä toisten valtioiden kanssa. Tämä kansallisvaltioiden poliittinen integraatioprosessi on välttämätön globalisoituneessa maailmassa, ja se parantaa kaikkien mahdollisuuksia taloudelliseen hyvinvointiin ja lisää yhteisiä edellytyksiä vakauteen ja turvallisuuteen silloin kun se tapahtuu vapaaehtoisuuden pohjalta.

Kriisinhallintatilanteissa valtioilla on taipumus torjua ulkopuolinen puuttuminen suvereniteettinsa loukkauksena varsinkin, jos kyse olisi sotilaallisesta pakottamisesta. Kansainvälisen yhteisön ja kansainvälisen oikeuden terveen kehittymisen kannalta onkin äärimmäisen tärkeää, että sellaiseen sotilaalliseen kriisinhallintaan, joka sisältää pakottamista, ryhdytään vain YK:n päätöksellä. Se, että pakottamiseen suhtaudutaan näin pidättyvästi, ei jätä kansainvälistä yhteisöä voimattomaksi. Sillä on käytössään laaja arsenaali siviilikriisinhallinan keinoja etenkin, jos tässä toiminnassa on luotu valmiudet tukea ja tehdä yhteistyötä siviiliyhteiskunnan järjestöjen kanssa.

Tämän takia Vasemmistoliitto edellyttää, että EU:n siviilikriisinhallintavalmiuksia kehitetään luomalla tälle toiminnalle riittävin resurssein varustettu suunnitteluyksikkö joka toimii kiinteässä yhteistyössä YK:n konfliktien esto-yksiköiden (conflict prevention units) kanssa.

Erittäin tärkeää on, että Euroopan yhteistä turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa (EYTPP) toteutetaan kaikilta osin avoimesti ja läpinäkyvästi. Tämän takia EYTPP:n valvonta sekä europarlamentin että kansallisten parlamenttien toimesta on taattava asianmukaisella EU:n lainsäädännöllä.

3.5. Siviilikriisinhallinta: uusi käsite, joka edellyttää uudistuvaa ajattelua

Kriisinhallinnan ja siviilikriisinhallinnan käsitteet ovat tullee käyttöön keskustelussa, jota on käyty viime vuosina EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehittelyn yhteydessä. YK:n kielessä samoihin asioihin on aikaisemmin viitattu rauhanturvatoiminnan, konfliktien torjunnan ja konfliktien ratkaisun käsittein. Merkitsevätkö politiikan kielelliset uudistukset myös ajattelutapojen uudistumista? Mahdollisesti – ja toivottavasti ainakin tässä tapauksessa.

Olemme edellä todenneet, että kriisinhallinnassa tulee aina olla kysymys kriisissä olevien tai kriisiin ajautumassa olevien yhteisöjen autonomian ja demokraattisen toimintakyvyn kehittämisestä tai palauttamisesta ja yhteisöjen kehittämisestä niiden kyvyssä tulla toimeen yhteistyövaraisesti moniyhteisöisessä maailmassa.

Jos tämä lähtökohta pidetään mielessä ja samalla pidetään ehdottomasti kiinni kaikkien osapuolten ihmisoikeuksien tasa-arvoisesta kunnioittamisesta, kriisinhallintatehtävät eivät välttämättä muutu heti käytännössä helpommiksi, mutta nämä lähtökohdat avaavat tien, jota kulkien kriisejä voidaan hallita ja niiden ratkaisua edistää kestävällä tavalla.

Oleellista on ymmärtää, että kriisien sotilaallinen tai muulla tavoin väkivaltainen ilmiasu on vain konfliktin pintaa. Todellinen kriisi on aina syvemmällä sosiaalisissa, poliittisissa ja taloudellisissa rakenteissa. Tämän näkemyksen mukaisesti kriisien hallinnassa on aina enemmän kysymys poliittisesta osaamisesta, siviilikonsultaatioista ja siviiliavusta kuin sotilaallisesta toiminnasta, vaikka viimeksi mainitulla luonnollisesti on enemmän medianäyttävyyttä.

On aika panna syrjään ajatus, että väkivaltaisiin kriiseihin – tai tilanteisiin, jotka uhkaavat muodostua sellaisiksi – kansainvälinen yhteisö voisi reagoida vain sotilasammattitaidollisella osaamisella. Vaikka perinteistä sotilaalliseen läsnäoloon perustuvaa kriisinhallintaa tarvitaan, se oleellisin ammattitaito, jonka avulla kriisinhallinnassa päästään kestäviin tuloksiin, on poliittista, yhteiskuntatieteellistä, juridista, pedagogista, taloudellista, lääketieteellistä, sosiaalista jne. siviiliosaamista.

Tämä uusi ymmärrys alkaa johtaa siihen, että kansainvälisissä kriisinhallintaoperaatioissa panostetaan yhä enemmän tarvittavan siviiliosaamisen saamiseen paikalle. Kehityksen ensi airuita rekryytteinä ovat olleet palo- ja pelastustoimi ja poliisitoimi. Kehitys tullee nopeasti johtamaan kaikenlaisen tarpeelliseksi havaittavan siviiliosaamisen rekrytoimiseen.

Tämä kehitys edellyttää siviilikriisinhallinnan toiminnallisten valmiuksien rakentamista sekä kansallisilla että kansainvälisellä tasolla. Kansallisella tasolla valmius edellyttää mm. operaatioiden potentiaalisen ammattihenkilöstön koulutusta, jonka puitteissa luodaan sekä asenteelliset että tekniset valmiudet osallistua operaatioihin. Koulutusohjelmista voivat vastata viranomaiset tai kansalaisyhteiskunnan järjestöt (Suomessa YK-liiton yhteydessä toimiva KATU-verkosto harrastaa jo pienimuotoisesti tällaista toimintaa) tai viranomaiset ja kansalaisjärjestöt yhdessä.

Siviilikriisinhallinta tarvitsee välttämättä myös kansainvälisen organisaation. Globaalilla tasolla toiminnan ainoa luonnollinen koordinaattori on YK, jonka valmiuksia tässä suhteessa sekä koordinoivan järjestelmän hallinnointiin että operaatioiden hallinnointiin tulee kehittää. Suomen hallituksen tulee YK-politiikassaan ja EU:n jäsenmaana olla aloitteellinen ja aktiivinen tämän alueen innovaatioiden edistäjä.

YK:n perustamisen myötä kansojen oikeus kehitykseen tunnustettiin. Sen seurauksena on luotu kehitysyhteistyöjärjestelmä, jonka toiminnasta on jo useamman vuosikymmenen kokemuksia. Siviilikriisinhallinnan voidaan uutena nousevana toimintana nähdä eräässä mielessä sijoittuvan kehitysyhteistyötoiminnan ja perinteisen rauhanturvatoiminnan välimaastoon. On selvää, että siviilikriisinhallinta, samalla tavoin kuin nämä kaksi muutakin YK:n toimintamuotoa, edellyttää kehittyneiden maiden hallituksilta taloudellisia panostuksia.

Siviilikriisinhallinta on tämän päivän kiihkeästi globalisoituvassa maailmassa esiin murtautuva uusi ajattelu- ja toimintatapa. Sen toiminnallisen organisoimisen rakennuspuiksi on syntynyt yliopistollisten ja muiden tutkimuslaitosten kansainvälinen verkosto ja suuri määrä kansalaisjärjestötoimintaa. Perimmältään kysymyksessä on uusi, demokratia-arvoihin lisääntyvästi nojaavan maailman tapa kohdata paikalliset kriisit ja konfliktit. Tämän toimintamuodon kehittäminen kansainvälisen yhteisön voimistuvana toimintatapana edellyttää edistyksellisten hallitusten sitoutumista siihen ja poliittista tahtoa rahoittaa sitä sekä valmiusjärjestelmänä että operaatioina.

4. TURVALLISUUSPOLITIIKAN TULEVAISUUS

Viime vuosisadan aikana turvallisuuspolitiikka koki valtavan muutoksen, erityisen suuri muutos on ollut viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana. Oman maamme näkökulmasta liittyminen EU:n jäseneksi ja EU:n puitteissa tapahtunut nopea turvallisuuspolitiikan kehittely ovat merkinneet rajuja muutoksia aikaisempaan turvallisuuspoliittiseen ajatteluumme. On todennäköistä, että turvallisuuspolitiikka tulevina vuosikymmeninä tulee jatkamaan muutosta.

Suuri positiivinen trendi on ollut turvallisuuspolitiikan yhteistyövaraisten rakenteiden suhteellinen vahvistuminen asevaraisten rakenteiden rinnalla. Pitää kuitenkin muistaa, että aseiden määrällä ja tuhovoimalla mitattuna asevaraisiin rakenteisiin on investoitu suunnattomasti. Tämä on paradoksaalisesti merkinnyt sitä, että turvallisuutta varten luodut asevaraiset rakenteet ovat itsessään muuttuneet yhä kasvavaksi turvattomuustekijäksi.

Tulevaisuuden positiivisena kehityssuuntana tulee tavoitella globaalien yhteistyövaraisten rakenteiden, ennen kaikkea YK:n ja sen edustamien periaatteiden, voimistamista ja kansainvälisen rauhanturvatoiminnan kehittämistä väkivallattomien siviili-interventioiden suuntaan, jotka nojaavat kehittyvään varhaisvaroitusjärjestelmään.

Ehkä merkittävin uusi piirre turvallisuuspolitiikassa on siviiliyhteiskunnan ja kansalaisjärjestöjen voimakas mukaan tulo turvallisuuspolitiikan kaikille osa-alueille: ihmisoikeustyöhön, kehitystoimintaan, koulutukseen, tutkimustoimintaan, humanitaariseen toimintaan jne. Nopeat tietoliikenne- ja liikenneyhteydet tekevät kansalaisyhteiskunnan järjestöjen ja verkostojen osallistumisen yhä vaivattomammaksi. Oikealla tavoin julkisin varoin ”rasvattuna” kansalaisyhteiskunnan laajempaan osallistumiseen sisältyy valtavia voimavaroja, joiden avulla voidaan merkittävästi edistää kestävää kehitystä, vakautta ja rauhaa.

Tykkäsitkö artikkelista? Kerro siitä kavereillesi!
Jaa kavereille